Viime vuonna tähän aikaan ei voinut villeimmissäkään ajatuksissa kuvitella, millainen vuosi on edessä. Vuoteen on mahtunut suurta onnea, suurta surua, maailmaa mullistanut tauti, paljon perheen kanssa vietettyä aikaa ja väsymystä.

Vuosi sitten olimme huolissamme mieheni äidin sairaudesta, mutta toiveikkaita, että kaikki kääntyisi parhaiten päin. Suunnittelimme ja valmistelimme kuukauden oleskelua Espanjassa koko perheen voimin – minun vanhempainvapaani mahdollistaisi pidemmän loman. Suunnittelin palaavani vuoden vaihteessa töihin osa-aikaisena, ja tyttäreni aloittaisi päiväkodissa. Kaikessa hiljaisuudessa salaa mieheltäni suunnittelin hänen 40-vuotisjuhliaan, ja tein niihin valmisteluja.

Espanjan matkamme koitti syyskuussa, ja siellä kaikki oli ja meni hyvin. Pitkä yhteinen loma ulkomailla oli täydellistä, ja tulen muistamaan sen aina ihanana aikana. Tavoitteenani oli kirjoittaa matkastamme tännekin pitkä julkaisu tai parikin, mutta se on nyt – ainakin toistaiseksi jäänyt. Siitä olisi voinut olla muillekin iloa, mutta toisaalta – juuri tällä hetkellä se ei ole kellekään muullekaan kovin ajankohtainen.

Palattuamme oli jo nopeasti mieheni juhlien viimeisten valmistelujen aika. Samaan aikaan huoli mieheni äidistä nousi kovemmaksi, kaikki ei ollut edennyt hyvin. Juhlat olivat miehelleni täysi yllätys ja sinänsä onnistunut ilta läheisten ystävien kanssa, mutta niiden yllä oli iso varjo – anoppini oli viety sairaalaan vakavassa tilassa toisella puolella Suomea. Kaikki eteni siitä parin viikon aikana niin nopeasti, kunnes mitään ei ollut enää tehtävissä. Hyvästien jälkeen tuli suuren surun aika.

Joulukin koitti, ja askartelusta sain hieman iloa, käsillä tekeminen on minulle tärkeää. Kun tekee vaikkapa kortteja tai vaatteita, on se parhaimmillaan terapiaa. Vähintäänkin se on omaa aikaa omien ajatuksien kanssa. Postin lakkokin vaikutti, ja tein kortteja siitäkin syystä vain läheisimmille. Suuri osa suunnitelmista ei tänä jouluna toteutunut. Lapsille joulu tuli kuitenkin.

Vuosi vaihtui ja palasin töihin, ja tyttäreni aloitti päiväkodin. Hänelle sainkin alkuvuonna tehtyä vaatteitakin, mutta kirjoitukset tänne jäivät muutamaa hassua lukuunottamatta keskeneräisiksi, ja jäivät julkaisematta. Meidän uusi arki sujui, mutta oli raskasta. Mieheni töissä valmistauduttiin isoon projektiin, ja päävastuu kodista oli edelleen minulla. Vapaa-aika oli kortilla. Uutisissa alettiin kertomaan jostakin sairaudesta kaukana, ja maaliskuussa se tuli Suomeen. Minä kannoin ylimääräisen näytön kotiin yhtenä torstaina, ja perustin kotitoimiston harrastehuoneeni toiselle pöydälle. Lapset jäivät kotiin seuraavana päivänä.

Kotiarki oli varsinkin alussa haastavaa, ja vaati rytmin löytämistä. Mieheni työskentelee vuorossa, joten hänen vapaapäivinään minä pystyin tekemään helpommin töitä. Mieheni ollessa töissä tai nukkuessaan yövuorojen aikaan haasteita oli enemmän. Onneksi olen työskennellyt vain osa-aikaisesti, muuten tilanne olisi ollut vieläkin raskaampi. Kaikkeen kuitenkin tottuu – vaunulenkillä voi osallistua palaveriin tai katsella infotilaisuuksia, ja aamulla ennen puoli seitsemää on ihan hyvä tehdä töitä. Ja miten onkaan helppoa on todeta, kuinka tärkeitä päiväkodit ja niiden ihana henkilökunta ovatkaan.

Keväällä ja kesällä olemme viettäneet paljon aikaa perheen kanssa yhdessä. Eristyksissä vietetty aika oli helppoa kuluttaa omassa pihassa, ja sitä olemme myös laittaneet paljon tänä aikana – ainakin päiväunien aikaan ja yhteisinä vapaapäivinä. Pihan projektit ovat vieneet aikaa ja ne ovat yhtälailla mukavaa käsillä tekemistä, kuin käsityöt ja askartelutkin. Iltaisin mieli ja kroppa on väsynyt niin henkisestä kuin fyysisestä rasituksestakin.

Nyt oman kesäloman lähestyessä olen vasta alkanut purkamaan viimeisen vuoden kuvia. Samalla olen tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan katsonut mitä keskeneräisiä kirjoituksia tänne olinkaan tehnyt. Ehkä nyt olisi jälleen aika kirjoittaa ja julkaista.