Noin 9 000 vuotta sitten tämä ihmiskallo oli päällystetty kipsillä ja silmäkuopat oli kuoretettu karhunvatukan kuorilla, kenties kuolleen henkilön kuvaamiseksi. Näin arkeologi Kathleen Kenyon tulkitsi kallon, kun hän kaivoi sen yhdessä kuuden muun kanssa Jerikosta vuonna 1953. Jos se pitää paikkansa, tämä olisi Ashmolean-museon vanhin muotokuva.

Kallo kuului aikuiselle miehelle, ja siinä on merkkejä keinotekoisesta muotoilusta (mahdollisesti käärimällä kankaalla pään ympärille pikkulapsena); hänet on ehkä tunnistettu joksikin erityiseksi jo näin varhaisessa iässä. Emme tiedä, miten hän kuoli, mutta kallon poistaminen on ehkä tehty sen jälkeen, kun liha ja jänteet olivat jo mädäntyneet. Kallo oli mallinnettu huolellisesti kipsillä, muttaei ulotu selkään, joka on ehkä alun perin varustettu jollakin muulla materiaalilla, jotta se näyttäisi hiuksilta.

Kipsattu kallo on peräisin noin vuodelta 7000 eaa., jolloin savi auttoi muuttamaan vakiintuneita yhteisöjä, ja sen avulla luotiin muun muassa eläinten ja ihmisten figuureja sekä varhaisia keramiikkamuotoja. Se oli yksi tapa muistaa kuolleita, ja ehkä se auttoi yhteisöä yhdistymään esi-isien muistojen kautta.

Kipsattu kallo Jerikosta, noin 7000 eKr., Ashmolean Museum, Oxford.

Jeriko perustettiin noin vuonna 9600 eaa., ja siitä kehittyi suuri, kahden tuhannen asukkaan asutus noin 7000 eaa. Neoliittisella kaudella (noin 10000 eaa. - 4500 eaa.) Jerikon asukkailla oli tapana haudata rakkaansa talojensa alle. Joskus ruumiit olivat kokonaisia, joskus pää oli poistettu ja vain kallo haudattiin.

Ennen kuin pää haudattiin, kallo puhdistettiin ja alaleuka poistettiin, minkä jälkeen kasvonpiirteet rekonstruoitiin kipsillä. Jotta kipsikallossa säilyisi perheenjäsenen identiteetti, yksilölliset kasvonpiirteet maalattiin päälle punaisella ja mustalla maalilla. Monissa tapauksissa silmäkuopat oli upotettu simpukoilla ja kalloja koristeltiin hiuksilla ja viiksillä.

Esimerkki silmäkuopista, jotka on kuoretettu karhunvatukan kuorilla.

Jerikon kallo British Museumissa.